Oon helevetin kateellinen. Itsekuri, itsehillintä. Minä en kykene näihin, mulle se on kaikki tai ei mitään. Jos on levy suklaata, vaikka ei olis minun, söisin sen kokonaan. Siivoon vaan sillon kun huone on päässy jo niin pahaan kuntoon että se haisee kakalle. En jaksa vaivautua. En jaksa sisustaa. En osaa olla olematta päämäärätön hedonisti. En haluaisi olla sellainen lihani orja, pelkkä susi. Jos juoksen, juoksen kerralla kunnes kuolen, enkä juokse kunnes kahvi taas pärtsii. Kerralla tajuttman kokonen kahvi, ei mitään appelsinkyssejä enää. Kaikki kerralla kuntoon, niin että loppuelämän vois vain loikoilla, niin minä toimin. Mutteihan se toimi, pitää koko ajan olla kontrolloimassa. Koko ajan liikkeessä. Ei saa jäädä jumiin, ei koskaan. Life is a battle, but somehow you know how to make the best of it, ennakoit rintamalle, nothing can hurt you. Pakkomielteistä parhain ei olekkaan tunteminen ja ääripäisyys vaan kohtuu ja elämänhallinta. Minä en tiedä mikä on minun mielenhallintahäiriöni, tiedän mikä on sinun. Entä minulla? Onko se kohtuuttomuus? Vastuuntunnottomuus? En tiiä mutta tapan jos viette mun suklaat. Kuka tai mikä tahansa on ahmittavissa kelpaa ja siksi unelmoin myös siitä mikä on sinun.
Rapiat kolkyttonnia ihraa ja olkapäissä viisisataa kiloa, iloa ja ilottomia öitä. Kyllä me muissa ne virheet nähdään, itseensä meneminen on harvinaista nykypäivän nuorilla, mutta kun minä olin nuori...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti